torstai 1. huhtikuuta 2010

Muutoksia

Soitin lukiokaverilleni, jonka kanssa en ollut nähnyt tai keskustellut sitten ylioppilasjuhlien. Ehdotin, voisimmeko nähdä, nyt kun olen kotiseutuni suunnalla. Hänellä oli hyvä syy kieltäytyä.

Hän oli synnytyssairaalassa.
Hän kertoi synnyttävänsä kahden viikon sisään kaksoset.
Hän on ollut vuoden naimisissa.
Hänen opiskelunsa ovat kesken. Hän tahtoo olla vähintään kolme vuotta kotona hoitamassa lapsiaan. Ei niitä mihinkään päivähoitoon pidä laittaa.
Hän on minun ikäiseni, täyttää tänä vuonna 21.

Kaksi parasta kaveriani, jotka näin eilen illalla, tuntuvat elävän myös aivan toisenlaista elämää kuin minä.
Toinen heistä herää aikaisin aamulla mennäkseen töihin siivoamaan.
Iltapäivällä hän kiertää julistamassa Jehovan todistajuutta. Toteuttaa lähetyskäskyä 17 tuntia viikossa. Käy monena iltana kokouksissa.

Toinen heistä opiskelee sairaanhoitajaksi. Vauvakuume hieman polttelee. Opiskelujen päättämisellä ja töihin menemisellä on kiire sen vuoksi, että voisi jo perustaa perheen ja asettua paikoilleen.
Voisi palata takaisin kotiseudulle, mistä ei ole koskaan lähtenytkään hetkeksikään pois.
Poikakaverille vaan pitäisi saada töitä, ennen kuin voi mennä kihloihin.
Onhan se mies, kenen on tuotava leipä pöytään.

Tässä on kolme tarinaa, jotka eroavat minun tarinastani - paljon. Kun ajattelee heidän valintojaan elämässä, omat tuntuvat kyseenalaisilta. Meillä on monia vaihtoehtoja elämässämme, kliseisesti: elämä on juuri sellaista, millaista siitä tekee.

Tunnen itseni irralliseksi ja vieraantuneeksi näistä lukioaikaisista hyvistä ystävistäni. Valinta on kuitenkin ollut vapaa. Kadun muutamia asioita:
- olen hölmöillyt liikaa humalassa
- olen antanut itseni lihoa ja kuntoni rapistua
- olen kohdellut exääni huonosti.

En olisi jättänyt väliin Jyväskylään lähtemistä. En olisi valinnut mitään muuta alaa. Tai voisin vielä valita, mutta tämän opinahjon äärellä saatuja kokemuksia en vaihtaisi.

Uskon, että olen ollut levoton luonne aina. Lapsuudenkylässäni villiys ei ollut minulle vaihtoehto. Jossakin elämänvaiheessa pitää irrotella. Jos sitä ei olisi tehnyt nyt, niin milloin sitten? Professorimmekin ovat kehottaneet elämään opiskelijaelämää. Heillekin se on jäänyt ikimuistoisesti aivojen sopukoihin.

Tietysti puolustan omia valintojani, ja halusin jopa leikkimielisesti haastaa uskovan ystäväiseni maailmankatsomusta.
Jos uskoo, että saatana hallitsee tätä elämää, eikö olisi kaikista helpointa vain hypätä parvekkeelta alas? Ja odottaa kuolemanjälkeistä paratiisia haudan hoivassa?
Jos kerran Jumalan hallitsema maailma aloittaa vasta myöhemmin.

En ymmärtänyt myöskään ajatusta, jonka mukaan Jumalan hallitsemassa maailmassa ihmiset olisivat täydellisiä. Milloin ihmiset voisivat olla täydellisiä!
Jos paratiisissa asustavat ihmiset eri aikakausilta, heillä on erilaiset maailmankuvat. Eikö heille tulisi ristiriitoja, väittelyjä siitä, millainen yhteiskunta olisi oikea?
No, en voi todeta kuin yhdellä tavalla: kyseessä ovat uskon asiat.

Jo yläasteella?

Näin keltaisenvärisen lehtisen lapsuudenkotini sohvapöydällä. Paas kattoi. Lallin koulun oppilaskunnan lehti, jonka kirjoittajat ovat jo moneen kertaan vaihtuneet sen jälkeen, kun minä olen siihen kirjoittanut. Netistä lienee kuitenkin edelleen löydettävissä minun kirjoituksiani.

Lukasin lehtisen lävitse. Ovatpa ajat muuttuneet. Ensimmäinen huomio: meillä ei ikinä ollut noin paljon gallup-kyselyjä. Meillä oli enemmän värillisiä kuvia, meillä oli pidempiä juttuja.
Paras juttu lehdessä on otsikoitu englanniksi: "But if you never try you'll never know. Just what you're worth"
Sinänsä pysäyttävä, vaikkakin klisee. Jutussakin on useita kliseitä. Mutta yhdeksäsluokkalaiset tytöt ovat hyvin onnistuneet pohtimaan ihastumista monipuolisesti. Voisi jopa sanoa, että uskaliaasti siihen nähden, että kyseessä on koulun lehti, jota opettajatkin lukevat. Toisaalta jutussa ei ole mitään, mitä kaikki eivät tietäisi.

Kummallisimmalta tuntuu se, että nämä yläasteelaiset tuntuvat pitävän seurustelua normaalina. Jo tuossa iässä! Kun muistelen, en itse tainnut kunnolla edes vielä ihastua yläkoululaisena. Minusta kaikki vaihtoehdot olivat huonoja, poikatarjonta oli heikko. Ehkä ihastuin joskus, mutta ihastumisen tunteeni vaihtoi kohdettaan nopeasti. Muistan toivoneeni, että jostakin muualta löytyisi minulle joku.

Yhdeksäsluokkalaiset tytöt nostavat esille myös eroamisen: "Heikoimmillakin hetkillä on kuitenkin muistettava, että maailmahan on täynnä ihmisiä, jokaiselle on varmasti joku." Tämä tuntuu jopa lohduttavalta ajatukselta, vaikka luinkin hyvin ironisesti tyttöjen tekstiä. Haluan uskoa tuohon.

Toisaalta: eihän se takaa mitään, että täällä on paljon ihmisiä. Ei välttämättä löydy täydellistä sielunkumppania. Mutta nimenomaan: löytyy JOKU. En kuitenkaan haluaisi etsiä vain jotakuta.

Pitääkö jo yhdeksäsluokkalaisten oikeasti ajatella, että jokaiselle on joku maailmassa?
Eikö tuossa iässä voisi vielä nauttia lapsuudesta ja itsensä kehittämisestä?
Samaa voisin kysyä itsenikin ikäisiltä. Emmekö mekin voisi oikeastaan keskittyä oman persoonallisuutemme etsimiseen? Sen sijaan, että etsisimme jotakin toista ihmistä. Toinen voi tukea, mutta toisen varaan ei voi rakentaa omaa elämäänsä.

Jotkut tosin rakentavat, mikä on mielestäni hyvin ahdistavaa. Jos muutama kuukausi erossa toisesta ihmisestä tuntuu siltä, että maailma kaatuu, pitäisikö miettiä, mikä todella on tärkeää.

Miksi jo yhdeksäsluokkalaiset tuntevat tarvetta seurustella?
Tunteet ehtii rauhassa kokea myöhemminkin.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Huolet huoleton

Kun olin kokenut Krampin tanssiteatterin Draculan, siirryin istuskelupaikkaan keskustelemaan henkeviä ystävien kanssa. Kauhunäytelmä oli mielestäni lumoava, ja musiikki soi vielä päässäni. Kaveri meni vessaan, ja 35-vuotias mies istahti viereeni. Hän aloitti keskustelun kertomalla, että tuli juuri kolme tuntia kestäneestä eroseminaarista.
Hän oli eronnut noin vuosi sitten. Oli ollut 15 vuotta yhdessä vaimonsa kanssa. Heillä on neljävuotias tytär. Vaimo oli pettänyt vuoden verran, ennen kuin kertoi miehelleen.

Kokemus lienee rankka. Antoi ainakin minulle perspektiiviä omaan elämääni. Kaikesta voi selvitä - on vain löydettävä itsestään voima. Luotava uusi arki.

Tapasin myös parikymppisen miestuttuni illan aikana. Hän pettää tyttöystäväänsä. Ei mieti syvällisiä. Ei ajattele tulevaisuutta. Arkea ei varsinaisesti tunneta.

Kuilu miesten ajatusmaailmojen välillä ei voisi olla suurempi.

Iästä huolimatta pettäminen näyttää olevan hyvin yleistä, mikä on valitettavaa. Mistä oikeastaan johtuu, ettei voi vain olla tyytyväinen yhden ihmisen kanssa?
Sitoutuminen pelottaa, kokemuksia on mielenkiintoista hankkia. Suhde ei ehkä tarjoa tarpeeksi kipinöitä.

Parikymppisen jätkän seura oli huolettomampaa ja iloisempaa kuin yli kolmikymppisen. Vanhemmankin miehen kasvoilla vieraili kuitenkin vilpitön ilo illan mittaan. Ja hän osasi arvostaa iloaan aivan toisella tavalla.

Nuorempi jätkä ei luultavasti ikinä tajuaisi baaritiskillä tarjota seuralaisilleen juomia naisen pienestä vihjauksesta, että jokin juoma olisi tosi hyvää. Ikäiseni miehet ovat toivottomia. Jonain päivänä hekin ymmärtävät, että elämä ei ole pelkästään velvollisuuksista vapaata juhlaa.
Toisaalta, on hyvä olla villi ja huoleton, hetkittäin.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Poliittisia päätöksiä

Päivät eivät ole tylsiä, jos olotila vaihtelee huomattavasti. Eilen olin valloittamassa maailmaa, tänään toivoisin kuolevani: pää särkee, niskat ja hartiat ovat jumissa, en kykene tekemään kouluhommiani enkä ajattelemaan selkeästi. Lisäksi kaipaan jotakin, mikä minulla vielä viime vuonna tähän aikaan oli, mutta joka on nyt mahdoton enää saada takaisin. Voin kuitenkin palata takaisin niihin mittoihin ja elämäntyyliin, joita enemmän noudatin tuolloin. On itsestäni kiinni, valitsenko jäätelön jääkaapista vai lenkkipolun.

Kyse on loppupeleissä aina valinnoista. Samassa tilanteessa voi päätyä hyvin erilaisiin ratkaisuihin. Joskus esimerkiksi epäonnistuneesta avioliitosta ei ollut ulospääsyä yhteiskunnan asettamien ankarien normien vuoksi. Nykyään onnettoman avioliiton voi päättää monella tavalla, kuten tiedämme. Hämmästyttävää on, että pari päivää sitten lukemassani yhteiskuntapolitiikan tenttikirjassa Elämänpolitiikka annettiin esimerkiksi, että pakokeino avioliitosta olisi myös se, että mies tappaa koko perheensä. Valitettavaa ja harvinaista, mutta turhan yleistä Suomessa.

Teoksessa tähdennetään, että jokainen tekee elämässään poliittisia päätöksiä. Yhtenä esimerkkinä on Foucault, muun muassa valtateorioistaan tuttu homo ja sadomasokisti. Hän korosti jokaisen oikeutta olla subjekti, valita ja päättää elämästään. Mielenkiintoista oli, miten hänkin nosti esille, että homoseksi on vielä hyväksyttävää, toisin kuin homoavioliitot. Itsensä toteuttamista kaikki tyynni.

Mielestäni meidän pitäisi ajatella entistä enemmän niin, että persoona itsessään merkitsee. Millainen ihminen on olemukseltaan ja ajatuksiltaan - ei se, kumpaa sukupuolta hän on. Ei ole vain yhtä tapaa olla itsensä.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Matkalle?

On vähän aikaa kulunut siitä, kun viimeksi ehdin tänne kirjoittaa. Kun vertaa ajatuksiani ja olotilaani tammikuun loppuun, paljon on muuttunut. Nyt olen iloisempi, tosin edelleen vailla ihmistä, jonka kanssa tuntisin olevani kotona missä vain.

Joka tapauksessa haluaisin pääsiäisloman aluksi paeta täältä Suomesta jonnekin halpaan hevonkuuseen. Kuka vain lähtisi kanssani, äkkilähdöllä ihan minne vain.

Olen huomannut nykyään olevani hyvin valmis spontaanisti tekemään kaikkea. Olen käynyt niin lavatanssitunnilla kuin laskettelukurssillakin. Mielestäni ryhtyminen johonkin hetken mielijohteesta on parasta. Silloin ei voi koskaan tietää, keihin uusiin ihmisiin voi tutustua. Minne voi päätyä.

Ihmisillä saattaa kyllä olla mitä erikoisempia mielipiteitä. Yksi jätkä sanoi lähtevänsä maailmanmatkalle parin päivän päästä. Hän oli seuraavana päivänä menossa myymään autonsa. Niillä rahoilla se sitten kuvitteli kiertävänsä koko maapallon. Oli sitä mieltä, että Suomen hyvinvointiyhteiskunta kusee täysin. Muualla on parempi. Parikymppinen tyyppi oli mielestään tehnyt tarpeeksi töitä tähän maahan. Mutta ei kuitenkaan olisi halunnut, että ulkomaalaisia tulee Suomeen viemään työpaikkoja ja elämään sosiaaliturvan varassa.

Jätkä tulee varmasti vielä häntä koipien välissä takaisin Suomeen. Noilla asenteilla ei ehkä saada kavereita Hollannista. Ja suomalaisen kaltaista hyvinvointijärjestelmää ei ehkä kannata väheksyä. Huonommin asiat ovat Keski-Euroopassa.

Toisaalta tyypin irtiotto kiehtoi minua. Mitä jos jättäisi vain kaiken, ja lähtisi lähes tyhjän päällä etsimään jotakin.

Toisaalta uskon vakaasti siihen, että monet meistä, elleivät kaikki, etsivät jotakin suurta, joka pelastaisi meidät. Mutta haloo: ei sellaista tule eikä ole olemassakaan. Meidän on pelastettava itse itsemme. Ja usein se pelastus löytyy lähes nokan edestä. Ehkä ei Jyväskylästä, mutta Suomesta kuitenkin.

torstai 28. tammikuuta 2010

Painajainen herätti minut tänään.

Unessani olin ex-poikaystäväni kanssa. Jostakin syystä me olimme siinä olevinamme vielä yhdessä. Hän kuitenkin kertoi minulle, että oli pussaillut jonkun Lauran kanssa viime viikonloppuna. Panikoiduin. Löin häntä.

Havahduin kiivaasti hengittäen kämppisteni keskusteluun eteisessä.

Mitä hänelle sitten kuuluukin, hänellä on oikeus jatkaa elämäänsä eteenpäin. En vain ilmeisesti haluaisi sallia sitä, vaikkei asia ole päätettävissäni. Erosimme yhteisymmärryksessä.

Olen itse sopinut tapaavani tänään illalla miehen, joka kirjoittaa torstai-illan väärin. Aioin jo tämän takia perua tapaamisen.

Minusta tuntuu, etten uskalla enää kiintyä ja luottaa yhteenkään miespuoliseen henkilöön. Minua sattuu kuitenkin.

Nyky-yhteiskunnassa yhdestä tarinasta tulee monta pirstaloitunutta tarinaa.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Hetki

Tämä on elämäni ensimmäinen blogimerkintä. Juhlallinen hetki. Outo hetki. Ällistyttävä hetki.

En aikonut koskaan kirjoittaa blogia, mutta onhan tätä pakko kokeilla. Voisin aloittaa tämän homman kertomalla yhden tarinan arjestani.

Minulla oli masentunut päivä. Olin eronnut melkein kolme vuotta kestäneestä suhteestani. Pyöräilin kotiin päin. Oli pakkasta, ja aurinko laskemassa.
Jouduin pysähtymään liikennevaloihin. Eräs vanha mummo oli pysähtynyt paikoilleen myös. Huomasin hänen katsovan minua. Kurkistin kulmieni alta takaisin.
- Kaunis pakkaspäivä. Aurinko näkyy hienosti tuolta pilvien takaa, hän sanoi hymyillen ystävällisesti.

Tuntui siltä kuin tuntematon mummo olisi tiennyt tai nähnyt lävitseni, että minulla oli huono olla. Tämä kommentti oli päiväni piristys.
Rohkaisu jatkaa eteenpäin.