Muutoksia

Soitin lukiokaverilleni, jonka kanssa en ollut nähnyt tai keskustellut sitten ylioppilasjuhlien. Ehdotin, voisimmeko nähdä, nyt kun olen kotiseutuni suunnalla. Hänellä oli hyvä syy kieltäytyä.

Hän oli synnytyssairaalassa.
Hän kertoi synnyttävänsä kahden viikon sisään kaksoset.
Hän on ollut vuoden naimisissa.
Hänen opiskelunsa ovat kesken. Hän tahtoo olla vähintään kolme vuotta kotona hoitamassa lapsiaan. Ei niitä mihinkään päivähoitoon pidä laittaa.
Hän on minun ikäiseni, täyttää tänä vuonna 21.

Kaksi parasta kaveriani, jotka näin eilen illalla, tuntuvat elävän myös aivan toisenlaista elämää kuin minä.
Toinen heistä herää aikaisin aamulla mennäkseen töihin siivoamaan.
Iltapäivällä hän kiertää julistamassa Jehovan todistajuutta. Toteuttaa lähetyskäskyä 17 tuntia viikossa. Käy monena iltana kokouksissa.

Toinen heistä opiskelee sairaanhoitajaksi. Vauvakuume hieman polttelee. Opiskelujen päättämisellä ja töihin menemisellä on kiire sen vuoksi, että voisi jo perustaa perheen ja asettua paikoilleen.
Voisi palata takaisin kotiseudulle, mistä ei ole koskaan lähtenytkään hetkeksikään pois.
Poikakaverille vaan pitäisi saada töitä, ennen kuin voi mennä kihloihin.
Onhan se mies, kenen on tuotava leipä pöytään.

Tässä on kolme tarinaa, jotka eroavat minun tarinastani - paljon. Kun ajattelee heidän valintojaan elämässä, omat tuntuvat kyseenalaisilta. Meillä on monia vaihtoehtoja elämässämme, kliseisesti: elämä on juuri sellaista, millaista siitä tekee.

Tunnen itseni irralliseksi ja vieraantuneeksi näistä lukioaikaisista hyvistä ystävistäni. Valinta on kuitenkin ollut vapaa. Kadun muutamia asioita:
- olen hölmöillyt liikaa humalassa
- olen antanut itseni lihoa ja kuntoni rapistua
- olen kohdellut exääni huonosti.

En olisi jättänyt väliin Jyväskylään lähtemistä. En olisi valinnut mitään muuta alaa. Tai voisin vielä valita, mutta tämän opinahjon äärellä saatuja kokemuksia en vaihtaisi.

Uskon, että olen ollut levoton luonne aina. Lapsuudenkylässäni villiys ei ollut minulle vaihtoehto. Jossakin elämänvaiheessa pitää irrotella. Jos sitä ei olisi tehnyt nyt, niin milloin sitten? Professorimmekin ovat kehottaneet elämään opiskelijaelämää. Heillekin se on jäänyt ikimuistoisesti aivojen sopukoihin.

Tietysti puolustan omia valintojani, ja halusin jopa leikkimielisesti haastaa uskovan ystäväiseni maailmankatsomusta.
Jos uskoo, että saatana hallitsee tätä elämää, eikö olisi kaikista helpointa vain hypätä parvekkeelta alas? Ja odottaa kuolemanjälkeistä paratiisia haudan hoivassa?
Jos kerran Jumalan hallitsema maailma aloittaa vasta myöhemmin.

En ymmärtänyt myöskään ajatusta, jonka mukaan Jumalan hallitsemassa maailmassa ihmiset olisivat täydellisiä. Milloin ihmiset voisivat olla täydellisiä!
Jos paratiisissa asustavat ihmiset eri aikakausilta, heillä on erilaiset maailmankuvat. Eikö heille tulisi ristiriitoja, väittelyjä siitä, millainen yhteiskunta olisi oikea?
No, en voi todeta kuin yhdellä tavalla: kyseessä ovat uskon asiat.

Jo yläasteella?

Näin keltaisenvärisen lehtisen lapsuudenkotini sohvapöydällä. Paas kattoi. Lallin koulun oppilaskunnan lehti, jonka kirjoittajat ovat jo moneen kertaan vaihtuneet sen jälkeen, kun minä olen siihen kirjoittanut. Netistä lienee kuitenkin edelleen löydettävissä minun kirjoituksiani.

Lukasin lehtisen lävitse. Ovatpa ajat muuttuneet. Ensimmäinen huomio: meillä ei ikinä ollut noin paljon gallup-kyselyjä. Meillä oli enemmän värillisiä kuvia, meillä oli pidempiä juttuja.
Paras juttu lehdessä on otsikoitu englanniksi: "But if you never try you'll never know. Just what you're worth"
Sinänsä pysäyttävä, vaikkakin klisee. Jutussakin on useita kliseitä. Mutta yhdeksäsluokkalaiset tytöt ovat hyvin onnistuneet pohtimaan ihastumista monipuolisesti. Voisi jopa sanoa, että uskaliaasti siihen nähden, että kyseessä on koulun lehti, jota opettajatkin lukevat. Toisaalta jutussa ei ole mitään, mitä kaikki eivät tietäisi.

Kummallisimmalta tuntuu se, että nämä yläasteelaiset tuntuvat pitävän seurustelua normaalina. Jo tuossa iässä! Kun muistelen, en itse tainnut kunnolla edes vielä ihastua yläkoululaisena. Minusta kaikki vaihtoehdot olivat huonoja, poikatarjonta oli heikko. Ehkä ihastuin joskus, mutta ihastumisen tunteeni vaihtoi kohdettaan nopeasti. Muistan toivoneeni, että jostakin muualta löytyisi minulle joku.

Yhdeksäsluokkalaiset tytöt nostavat esille myös eroamisen: "Heikoimmillakin hetkillä on kuitenkin muistettava, että maailmahan on täynnä ihmisiä, jokaiselle on varmasti joku." Tämä tuntuu jopa lohduttavalta ajatukselta, vaikka luinkin hyvin ironisesti tyttöjen tekstiä. Haluan uskoa tuohon.

Toisaalta: eihän se takaa mitään, että täällä on paljon ihmisiä. Ei välttämättä löydy täydellistä sielunkumppania. Mutta nimenomaan: löytyy JOKU. En kuitenkaan haluaisi etsiä vain jotakuta.

Pitääkö jo yhdeksäsluokkalaisten oikeasti ajatella, että jokaiselle on joku maailmassa?
Eikö tuossa iässä voisi vielä nauttia lapsuudesta ja itsensä kehittämisestä?
Samaa voisin kysyä itsenikin ikäisiltä. Emmekö mekin voisi oikeastaan keskittyä oman persoonallisuutemme etsimiseen? Sen sijaan, että etsisimme jotakin toista ihmistä. Toinen voi tukea, mutta toisen varaan ei voi rakentaa omaa elämäänsä.

Jotkut tosin rakentavat, mikä on mielestäni hyvin ahdistavaa. Jos muutama kuukausi erossa toisesta ihmisestä tuntuu siltä, että maailma kaatuu, pitäisikö miettiä, mikä todella on tärkeää.

Miksi jo yhdeksäsluokkalaiset tuntevat tarvetta seurustella?
Tunteet ehtii rauhassa kokea myöhemminkin.