Jo yläasteella?

Näin keltaisenvärisen lehtisen lapsuudenkotini sohvapöydällä. Paas kattoi. Lallin koulun oppilaskunnan lehti, jonka kirjoittajat ovat jo moneen kertaan vaihtuneet sen jälkeen, kun minä olen siihen kirjoittanut. Netistä lienee kuitenkin edelleen löydettävissä minun kirjoituksiani.

Lukasin lehtisen lävitse. Ovatpa ajat muuttuneet. Ensimmäinen huomio: meillä ei ikinä ollut noin paljon gallup-kyselyjä. Meillä oli enemmän värillisiä kuvia, meillä oli pidempiä juttuja.
Paras juttu lehdessä on otsikoitu englanniksi: "But if you never try you'll never know. Just what you're worth"
Sinänsä pysäyttävä, vaikkakin klisee. Jutussakin on useita kliseitä. Mutta yhdeksäsluokkalaiset tytöt ovat hyvin onnistuneet pohtimaan ihastumista monipuolisesti. Voisi jopa sanoa, että uskaliaasti siihen nähden, että kyseessä on koulun lehti, jota opettajatkin lukevat. Toisaalta jutussa ei ole mitään, mitä kaikki eivät tietäisi.

Kummallisimmalta tuntuu se, että nämä yläasteelaiset tuntuvat pitävän seurustelua normaalina. Jo tuossa iässä! Kun muistelen, en itse tainnut kunnolla edes vielä ihastua yläkoululaisena. Minusta kaikki vaihtoehdot olivat huonoja, poikatarjonta oli heikko. Ehkä ihastuin joskus, mutta ihastumisen tunteeni vaihtoi kohdettaan nopeasti. Muistan toivoneeni, että jostakin muualta löytyisi minulle joku.

Yhdeksäsluokkalaiset tytöt nostavat esille myös eroamisen: "Heikoimmillakin hetkillä on kuitenkin muistettava, että maailmahan on täynnä ihmisiä, jokaiselle on varmasti joku." Tämä tuntuu jopa lohduttavalta ajatukselta, vaikka luinkin hyvin ironisesti tyttöjen tekstiä. Haluan uskoa tuohon.

Toisaalta: eihän se takaa mitään, että täällä on paljon ihmisiä. Ei välttämättä löydy täydellistä sielunkumppania. Mutta nimenomaan: löytyy JOKU. En kuitenkaan haluaisi etsiä vain jotakuta.

Pitääkö jo yhdeksäsluokkalaisten oikeasti ajatella, että jokaiselle on joku maailmassa?
Eikö tuossa iässä voisi vielä nauttia lapsuudesta ja itsensä kehittämisestä?
Samaa voisin kysyä itsenikin ikäisiltä. Emmekö mekin voisi oikeastaan keskittyä oman persoonallisuutemme etsimiseen? Sen sijaan, että etsisimme jotakin toista ihmistä. Toinen voi tukea, mutta toisen varaan ei voi rakentaa omaa elämäänsä.

Jotkut tosin rakentavat, mikä on mielestäni hyvin ahdistavaa. Jos muutama kuukausi erossa toisesta ihmisestä tuntuu siltä, että maailma kaatuu, pitäisikö miettiä, mikä todella on tärkeää.

Miksi jo yhdeksäsluokkalaiset tuntevat tarvetta seurustella?
Tunteet ehtii rauhassa kokea myöhemminkin.